Nyt meitä on neljä <3
Raskausviikolla 41+0 raskaus tuli
päätökseen ja pienen pojan elämä alkoi.
Esikoisen raskaus venähti raskausviikolle
42+1.
Ensimmäisessä synnytyksessä vauvan
sydänäänet laski supistusten aikana rajusti
ja avautuminen pysähtyi 3 senttiin.
Tämän jälkeen päädyttiin kiireelliseen
sektioon käynnistyksen päätteeksi.
Tällä kertaa sain lähteä sairaalaan
"normaaliin" tapaan supistuksen seurauksena.
Suurin osa raskaudesta meni miettiessä,
että mennäänkö tässäkin käynnistykseen asti.
Oli siis melkoinen helpotus kun ne
supistukset eräänä perjantai aamuna
alkoivat, ja jatkuivat säännöllisinä
koko päivän.
Päivällä kävimme pikavisiitin TYKSissä
ja saimme kotikomennon.
Puolen yön aikaan menimme takaisin ja
pääsimme saliin.
Tällä kertaa olin auennut omilla
supistuksilla jo kolmeen senttiin.
Kaikkiaan avauduin viiteen senttiin ja
siihen se pysähtyi,
vauvan sydänäänet heilahtelivat tälläkin
kertaa eikä pää kiinnittynyt,
joten sektioon mentiin nytkin.
Esikoisen kohdalla sektiohaavani parani
suht nopeasti,
mutta sektio hiersi minua henkisesti
todella pitkään.
Esikoisen imetys alkoi mennä alusta
alkaen alamäkeä.
Minä halusin sitä niin kovasti, eikä
odotusaikana tullut edes
mieleen, etteikö se olisi onnistunut.
Senkun imettää vaan.
Silloin syytin suurimmaksi osaksi
sektiota imetyksen epäonnistumisesta.
B raivosi rinnalla, välillä hän huoli
sen ja lopulta aina alkoi raivoamaan.
Öisin sain imetettyä vauvan ollessa niin
unessa, ettei tajunnut olevansa rinnalla.
Minä pumppasin niitä onnettomia tippoja
mitä irti sain ja olin jo viidestä millistä onnellinen.
Samaan aikaan kuitenkin vauva sai
korviketta ja minä häpesin.
En ole koskaan ollut mikään
korvikevastainen, mutta jostain syystä se, että jouduin korviketta
omalle lapselle antamaan, otti todella
koville.
Minä vihasin tuttipulloja, ja minä
vihasin itseäni, etten pystynyt
täyttämään lapseni tarpeita.
Häpesin korvikkeiden ostamista jossain
vaiheessa niin paljon,
että laitoin ruokakaupassa mieheni
viereiselle kassalle maksamaan korvikkeita.
Tuntui siltä, etten kelvannut omalle
lapselleni.
Tässä kaikessa oli mukana hormonit jotka
tekivät kaikesta dramaattisempaa kuin se oli.
Hädissäni tuhlasin imetyspuhelimiin ja
imetystuotteisiin.
Öisin en saanut nukuttua, silloinkin
yritin netistä etsiä
apua eri hakusanoilla joka johti siihen,
että luen vauva.fi palstoja joissa joku
besserwisser julistaa kuinka
"imetys onnistuu jos sen haluaa onnistuvan."
Vauvan ollessa viiden kuukauden teimme
todella järkevän päätöksen:
Vauva siirtyi omaan huoneeseen
nukkumaan, minä ostin korvatulpat
ja mieheni astui pääosaan vauvan
ruokkijana.
Siirryimme siis vallan korvikkeisiin.
Oli helpottava nukahtaa korvatulppien
kanssa kun tiesi,
ettei heti tarvitse herätä.
Juuso hoiti loppuajan vauvan yösyötöt
niin pitkälle kuin niitä tarvittiin.
Mieheni oli kyllä koko prosessin ajan
korvaamaton tuki
kun minä sekoilin hormoneissani ja roikuin
tissiraukoissani
kuin hengenhädässä.
Aamulla ensimmäisenä väsyneenä olin
valmis ottamaan avioeron
ja illalla viimeiseksi vieritin mieheni
niskaan pahaa oloani,
mutta hän seisoi vieressä kuin
peruskallio <3
Luovutus imetyksen suhteen teki elämästä
taas normaalia.
Imetysongelma oli vienyt suuren osan
vauva-arjesta ja oli helpottavaa keskittyä vain lapseen.
Edelleen asia hiersi minua, ja meni
ainakin vuosi ennenkuin tuli päivä
jolloin asia ei ollut jokaisena päivänä
mielessä.
Sain laastaroitua imetyksen
epäonnistumisen
jättämiä haavoja valmistamalla vauvalle
kaikki
kiinteät ruoat itse.
Raskauden alkaessa kerroin neuvolassa
tästä kaikesta ja siitä, että toivoin
tämän raskauden päättyvän alatie
synnytykseen ja onnistuneeseen imetykseen.
Neuvola ohjasi minut pelkopolille.
Kyse ei ollut siitä, että olisin
sektiota pelännyt,
mutta halusin luonnollista
synnytystä niin kovasti,
että toivoin käynnistä olevan
apua.
Ja siitä olikin; kävimme läpi edellisen
synnytyksen,
sain keskustella imetyksestä ja
ajatuksistani koskien tulevaa synnytystä.
TYKSin pelkopolilta minut ohjattiin
imetyspolille.
Imetyspoli on uusi juttu TYKSissä ja
voin suositella sitä ehdottomasti.
Sain paljon konkreettista tietoa ja
keskustella aiemmasta imetyksestä.
Kävin siis ensimmäisen kerran
imetyspolilla jo raskausaikana.
Synnytyksen jälkeen vuodeosastolla
hoitajat tiesivät,
että kaipaan tukea imetyksen
aloittamiseen.
Sain osastolla hoitajilta mahtavaa
ohjausta ja tukea.
Esikoisen aikaan en kehdannut painaa
hoitajakutsua kuin
äärimmäisessä hädässä, mutta tällä
kertaa painelin sitä kuin Nintendo -kapulaa.
Öisin kun en saanut nänniä vauvan suuhun
sain
hoitajilta kärsivällistä ohjausta.
Imetyspolilla keskustelimme myös siitä
millä tavoin lisämaito laitoksella
annetaan jos sille tulee
lääketieteellisistä syistä tarvetta.
Päädyimme imetysapulaitteeseen,
jossa pieni letku teipataan nänniin ja
lisämaito juoksutetaan vauvan suuhun
hänen itse imiessään rintaa.
Osastolla annoimme vauvalle muutaman
kerran lisämaitoa imetysapulaitteella,
jotta vauvan paino saatiin nousuun.
Synnytin pari viikkoa sitten lauantaina
ja kotiin lähdin vasta keskiviikkona.
Halusin, että maito ehtii nousta
sairaalassa ja saada imetyksen käyntiin
ennen kotiinlähtöä.
Sektiohaavani oli myös todella paljon
kipeämpi kuin edellisellä kerralla
eikä sekään olisi sallinut aiempaa
kotiinlähtöä.
Ensimmäiset kolme viikkoa on sujunut
kaikin puolin todella hyvin.
Imetys on alkanut loistavasti ja vauva
imee hyvin ja usein.
Maitoa tulee runsaasti ja imetys sujuu
mutkattomasti.
Nyt kun minulla oli kunnon eväät lähteä
imettämään
niin olen miettinyt syitä esikoisen
imetyksen epäonnistumiseen.
Sektio varmasti vaikutti jonkin verran,
mutta suurin syy
oli varmasti tiedon puute.
Nyt olen jättänyt tutit prisman hyllylle
ja aina inahduksen kuullessani
isken tissin suuhun.
Moni sanoi minulle odotusaikana, että
nyt olet paljon viisaampi kuin esikoisen
aikaan.
Minä kuittasin sen sillä, että minulla
on myös odotukset paljon korkeammalla
tällä kertaa.
Viisaat ystäväni olivat kuitenkin oikeassa
ja
vaivannäköni palkittiin.
Tuntui kuin olisin saanut oman
laudaturini
tänä keväänä, kun neuvola kävi
kotikäynnillä ja punnituksen
jälkeen kertoi, että painoa oli tullut
enemmän kuin tarpeeksi.
Imetys on kuitenkin toissijainen
asia
siinä suhteessa, että meille syntyi
reilu neljä kiloinen
53,5 senttiä pitkä täysin terve poika
<3
Elämä on ihanaa ja oloni on rauhallinen.
Onni on olla kahden pienen pojan äiti
<3
Koitimme ottaa hiukan vauvakuvia kotona,
malli ujosteli :)
Onneksi TYKSissä kävi taas kuvaaja
ottamassa suloiset kuvat pienokaisesta.
Sain kummitädiltäni keväällä hurjan
satsin lankoja ja niiden joukossa oli pehmeää
vauvalankaa, josta neuloin isoilla
puikoilla ainaoikein -peiton.
Aloitin peiton lasketun ajan aikoihin,
ja se onneksi valmistui nopeasti.
Ajatuksena oli tehdä kesäksi kevyempi
peitto kehtoon tai vaunuihin.
Kuullessaan vauvauutisemme eräs ystäväni
lähetti tämän runon minulle
ja olen aivan ihastunut siihen!
Leimasin sen kankaalle ja liimasin
kankaan kangasliimalla nahanpalalle
jonka liimasin peittoon. Taidan myydä
ompelukoneen kun kaiken voi liimata :D
Lupaan ryhdistäytyä! :D
Nyt jatkamme arjen opettelua uuden
ihmeellisen ihmisen kanssa,
isyysloma loppuu sunnuntaina ja minulla
voi tulla totiset paikat :)
Aurinkoista viikonloppua <3
-Tiina
