perjantai 12. kesäkuuta 2015

"Kun on niin paljon rakkautta, ettei se enää mahdu kahteen sydämeen, syntyy pieniä ihmeitä."



  
Nyt meitä on neljä <3

Raskausviikolla 41+0 raskaus tuli päätökseen ja pienen pojan elämä alkoi.
Esikoisen raskaus venähti raskausviikolle 42+1.
Ensimmäisessä synnytyksessä vauvan sydänäänet laski supistusten aikana rajusti
ja avautuminen pysähtyi 3 senttiin. Tämän jälkeen päädyttiin kiireelliseen 
sektioon käynnistyksen päätteeksi.

Tällä kertaa sain lähteä sairaalaan "normaaliin" tapaan supistuksen seurauksena.
Suurin osa raskaudesta meni miettiessä, että mennäänkö tässäkin käynnistykseen asti.
Oli siis melkoinen helpotus kun ne supistukset eräänä perjantai aamuna
alkoivat, ja jatkuivat säännöllisinä koko päivän.
Päivällä kävimme pikavisiitin TYKSissä ja saimme kotikomennon.
Puolen yön aikaan menimme takaisin ja pääsimme saliin.
Tällä kertaa olin auennut omilla supistuksilla jo kolmeen senttiin.
Kaikkiaan avauduin viiteen senttiin ja siihen se pysähtyi,
vauvan sydänäänet heilahtelivat tälläkin kertaa eikä pää kiinnittynyt,
joten sektioon mentiin nytkin.

Esikoisen kohdalla sektiohaavani parani suht nopeasti,
mutta sektio hiersi minua henkisesti todella pitkään.
Esikoisen imetys alkoi mennä alusta alkaen alamäkeä.
Minä halusin sitä niin kovasti, eikä odotusaikana tullut edes
mieleen, etteikö se olisi onnistunut. Senkun imettää vaan.
Silloin syytin suurimmaksi osaksi sektiota imetyksen epäonnistumisesta.
B raivosi rinnalla, välillä hän huoli sen ja lopulta aina alkoi raivoamaan.
Öisin sain imetettyä vauvan ollessa niin unessa, ettei tajunnut olevansa rinnalla.
Minä pumppasin niitä onnettomia tippoja mitä irti sain ja olin jo viidestä millistä onnellinen.
Samaan aikaan kuitenkin vauva sai korviketta ja minä häpesin.
En ole koskaan ollut mikään korvikevastainen, mutta jostain syystä se, että jouduin korviketta
omalle lapselle antamaan, otti todella koville. 
Minä vihasin tuttipulloja, ja minä vihasin itseäni, etten pystynyt 
täyttämään lapseni tarpeita.
Häpesin korvikkeiden ostamista jossain vaiheessa niin paljon, 
että laitoin ruokakaupassa mieheni viereiselle kassalle maksamaan korvikkeita.
Tuntui siltä, etten kelvannut omalle lapselleni.
Tässä kaikessa oli mukana hormonit jotka tekivät kaikesta dramaattisempaa kuin se oli.
Hädissäni tuhlasin imetyspuhelimiin ja imetystuotteisiin.
Öisin en saanut nukuttua, silloinkin yritin netistä etsiä
apua eri hakusanoilla joka johti siihen, että luen vauva.fi palstoja joissa joku
besserwisser julistaa kuinka "imetys onnistuu jos sen haluaa onnistuvan."

Vauvan ollessa viiden kuukauden teimme todella järkevän päätöksen:
Vauva siirtyi omaan huoneeseen nukkumaan, minä ostin korvatulpat
ja mieheni astui pääosaan vauvan ruokkijana.
Siirryimme siis vallan korvikkeisiin.
Oli helpottava nukahtaa korvatulppien kanssa kun tiesi, 
ettei heti tarvitse herätä.
Juuso hoiti loppuajan vauvan yösyötöt niin pitkälle kuin niitä tarvittiin.
Mieheni oli kyllä koko prosessin ajan korvaamaton tuki 
kun minä sekoilin hormoneissani ja roikuin tissiraukoissani
kuin hengenhädässä.
Aamulla ensimmäisenä väsyneenä olin valmis ottamaan avioeron
ja illalla viimeiseksi vieritin mieheni niskaan pahaa oloani,
mutta hän seisoi vieressä kuin peruskallio <3


Luovutus imetyksen suhteen teki elämästä taas normaalia.
Imetysongelma oli vienyt suuren osan vauva-arjesta ja oli helpottavaa keskittyä vain lapseen.
Edelleen asia hiersi minua, ja meni ainakin vuosi ennenkuin tuli päivä
jolloin asia ei ollut jokaisena päivänä mielessä.
Sain laastaroitua imetyksen epäonnistumisen
jättämiä haavoja valmistamalla vauvalle kaikki
kiinteät ruoat itse.

Raskauden alkaessa kerroin neuvolassa tästä kaikesta ja siitä, että toivoin 
tämän raskauden päättyvän alatie synnytykseen ja onnistuneeseen imetykseen.
Neuvola ohjasi minut pelkopolille.
Kyse ei ollut siitä, että olisin sektiota pelännyt,
 mutta halusin luonnollista synnytystä niin kovasti,
 että toivoin käynnistä olevan apua.
Ja siitä olikin; kävimme läpi edellisen synnytyksen,
sain keskustella imetyksestä ja ajatuksistani koskien tulevaa synnytystä.
TYKSin pelkopolilta minut ohjattiin imetyspolille.
Imetyspoli on uusi juttu TYKSissä ja voin suositella sitä ehdottomasti.
Sain paljon konkreettista tietoa ja keskustella aiemmasta imetyksestä.
Kävin siis ensimmäisen kerran imetyspolilla jo raskausaikana.
Synnytyksen jälkeen vuodeosastolla hoitajat tiesivät, 
että kaipaan tukea imetyksen aloittamiseen.
Sain osastolla hoitajilta mahtavaa ohjausta ja tukea.
Esikoisen aikaan en kehdannut painaa hoitajakutsua kuin
äärimmäisessä hädässä, mutta tällä kertaa painelin sitä kuin Nintendo -kapulaa.
Öisin kun en saanut nänniä vauvan suuhun sain 
hoitajilta kärsivällistä ohjausta.
Imetyspolilla keskustelimme myös siitä millä tavoin lisämaito laitoksella 
annetaan jos sille tulee lääketieteellisistä syistä tarvetta.
 Päädyimme imetysapulaitteeseen,
jossa pieni letku teipataan nänniin ja lisämaito juoksutetaan vauvan suuhun 
hänen itse imiessään rintaa.
Osastolla annoimme vauvalle muutaman kerran lisämaitoa imetysapulaitteella,
jotta vauvan paino saatiin nousuun.

Synnytin pari viikkoa sitten lauantaina ja kotiin lähdin vasta keskiviikkona.
Halusin, että maito ehtii nousta sairaalassa ja saada imetyksen käyntiin
ennen kotiinlähtöä.
Sektiohaavani oli myös todella paljon kipeämpi kuin edellisellä kerralla
eikä sekään olisi sallinut aiempaa kotiinlähtöä.

Ensimmäiset kolme viikkoa on sujunut kaikin puolin todella hyvin.
Imetys on alkanut loistavasti ja vauva imee hyvin ja usein.
Maitoa tulee runsaasti ja imetys sujuu mutkattomasti.
Nyt kun minulla oli kunnon eväät lähteä imettämään 
niin olen miettinyt syitä esikoisen imetyksen epäonnistumiseen.
Sektio varmasti vaikutti jonkin verran, mutta suurin syy
oli varmasti tiedon puute.
Nyt olen jättänyt tutit prisman hyllylle ja aina inahduksen kuullessani 
isken tissin suuhun.

Moni sanoi minulle odotusaikana, että
nyt olet paljon viisaampi kuin esikoisen aikaan.
Minä kuittasin sen sillä, että minulla
on myös odotukset paljon korkeammalla tällä kertaa.

Viisaat ystäväni olivat kuitenkin oikeassa ja
vaivannäköni palkittiin.
Tuntui kuin olisin saanut oman laudaturini
tänä keväänä, kun neuvola kävi kotikäynnillä ja punnituksen 
jälkeen kertoi, että painoa oli tullut enemmän kuin tarpeeksi.

Imetys on kuitenkin toissijainen asia 
siinä suhteessa, että meille syntyi reilu neljä kiloinen 
53,5 senttiä pitkä täysin terve poika <3
Elämä on ihanaa ja oloni on rauhallinen.




Onni on olla kahden pienen pojan äiti <3

Koitimme ottaa hiukan vauvakuvia kotona,
malli ujosteli :)
Onneksi TYKSissä kävi taas kuvaaja ottamassa suloiset kuvat pienokaisesta.


Sain kummitädiltäni keväällä hurjan satsin lankoja ja niiden joukossa oli pehmeää
vauvalankaa,  josta neuloin isoilla puikoilla ainaoikein -peiton.
Aloitin peiton lasketun ajan aikoihin, ja se onneksi valmistui nopeasti.
Ajatuksena oli tehdä kesäksi kevyempi peitto kehtoon tai vaunuihin.


Kuullessaan vauvauutisemme eräs ystäväni lähetti tämän runon minulle
ja olen aivan ihastunut siihen!
Leimasin sen kankaalle ja liimasin kankaan kangasliimalla nahanpalalle
jonka liimasin peittoon. Taidan myydä ompelukoneen kun kaiken voi liimata :D
Lupaan ryhdistäytyä! :D

Nyt jatkamme arjen opettelua uuden ihmeellisen ihmisen kanssa, 
isyysloma loppuu sunnuntaina ja minulla voi tulla totiset paikat :)

Aurinkoista viikonloppua <3

-Tiina